Jäälautalla

Keväinen alkuilta Tihisellä Ängeslevän Ylipäässä joskus 60-70-lukujen taitteessa. Sää alkoi keväällä lämmetä. Me Tihisen nuoret ja lapset, kymmenestä ikävuodesta ylöspäin kävimme levottomaksi ja ramppasimme tiheään sillalla seuraamassa miltä joki näyttää. Mukana oli Heikki-serkkukin ja joku kylän poikakin.
Purohan tuo Ängeslevänjoki monien silmissä oli, muutaman metrin levyinen oja tai ”Jortani” kuten sitä nimitimme. Tulvan aikana virtaus kuitenkin moninkertaistui ja pinta nousi parhaimmillaan useita metrejä. Tätä me juuri odottelimme, veden nousua ja jäiden irtoamista, jäittenlähtöä.

Heti koulusta tultuamme ja mahdolliset askaret, kuten puiden kanto ja mullikoiden ruokkiminen, suoritettuamme etsimme liiterin takaa pitkät seipäät ja riensimme törmään.

Ei vielä hyvältä näyttänyt, vesi nousi mutta jääpeite oli miltei yhtenäinen eikä yksittäisiä lauttoja juuri ollut. Itsekö piti tämäkin tehdä. Ei muuta kuin seipäisiin kiinni ja poikajoukko alkoi vääntämään jääpeitettä irti rannasta. Päälle puskeva vesi painoi kuitenkin lautan saman tien rantaan vaikka siitä joitain palasia kangella saikin irti. Aikansa hikoiltuamme pääsimme kuitenkin jo ajelehtimaan lautalla pieniä matkoja jokikanjonissa. Haikein mielin, hikisinä ja väsyneinä palasimme kotiin ja päätimme käydä seuraavana päivänä katsomassa tilannetta uudestaan josko saataisiin parempaa kyytiä. Huhtikuinen sää lupasi hyvää, lämpötila plussan puolella ja purot lorisivat Purkusenrajan pelloilta ja Vanhalan puolen kursuista uomaan nostaen osaltaan vedenkorkeutta. Ainainen pelko tietysti oli että jäät pääsevät karkaamaan kouluaikana mutta nyt sitä ei vielä kuitenkaan tarvinnut jännittää. Hyvällä tuurilla lauttoja riitti vielä viikkoja.

Seuraavana päivänä tilanne oli pysynyt melkein samana. Pidemmän päälle kevätaurinko alkoi kuitenkin haurastuttaa jäätä ja sitä oli helpompi pilkkoa jos ja kun jäälautta ajautui poikittain virran mutkaan ja pysäytti matkanteon. Pitkän lautan sai kyllä kulkemaan kun lautan molemmissa päissä oli vähintään yksi sauvamies joka ohjasi aluksen niin ettei se törmännut rantaan. Hitaasti nouseva vesi levensi virtaa ja antoi pelivaraa, nyt lautta saattoi jo kulkea nautittavan pitkän rupeaman ennenkuin vastaan tuli niin ahdas paikka että miehistön piti alkaa lohkomaan lauttaa pienemmäksi.

Taas oli päivä menty ja nyt toiveissa oli saada Purkuselta asti pidempi lasku kotia kohti. Lautat tukkivat uoman niin että pääsimme niitä pitkin tarkkailemaan tilannetta kummallekin puolelle jokea. Itse olin vipuamassa jäätä liikkeelle Vanhalan puolelta kun lautasta lohkesi suuri pala, lautta irtosi puristuksista ja mahtui lopulta lähtemään liikkeelle. Työn touhussa saappaani juuttui nuoskaan ja lautta ehti karata ulottuilta ennenkuin ehdin hypätä mukaan. Kiireesti läksin seuraamaan virran viemää lauttaa jonka kyydissä matkustavat Olli ja Jussi huusivat minua tulemaan mukaan. Tiheä pajukkoinen ranta esti minua menemästä lautalle ja samalla hidasti sen seuraamista jalkapatikassa. Uoma oli sitä paitsi jo niin leveä ettei lautalle hyppääminen onnistuisi noin vain. Sadan metrin päässä oli kapeampi kohta, sinne nyt tähtäsin vaikka meno suojahangessa olikin tuskaista, kunpa ehtisin, muuten menettäisin parhaat kyydit. Kapeassa virtakohdassa jonne ehdin ennen poikia vesi virtasi jo aika vilkkaasti, olin kärkkymässä jo osin vedessä mutta vieläkin näytti että välimatka lauttaan on liian leveä. ”Hyppää”, pojat huusivat. Minä hyppäsin, ja helpotuksekseni onnistuin pääsemään lautalle ja lankesin kontalleni sohjoiselle jäälle. Tästä eteenpäin tie oli selvä ja lauttamme viiletti mukavasti alavirtaan välillä rusahtaen rantaan ja siitä vauhtia ottaen taas eteenpäin painaen alleen pajut ja nuoret lepät.

Nyt sai nauttia täysin siemauksin virran voimasta samalla piti kuitenkin tarkkailla mahdollisia vaaranpaikkoja. Jossain vaiheessa piti alkaa miettiä rantautumista ennen kuin lautta saapuu koskeen. Uhkana oli että virran levetessa emme saisi ohjattua lauttaa rantaan ennen Tihisen koskea. Koski ei niin mahtava ollut mutta näin tulva-aikaan saattoi halkaista jäälautan kevyesti . Toki muutaman uskaliaan piti siitäkin päästä vielä laskemaan ihan tarkoituksella. Siitä muistikuvat ovat sen verran hatarat etten käy sitä tarkemmin kuvaamaan ennenkuin saan parempaa tietoa tapauksesta.

Lauttamatkassa oli omat vaaransa vaikkemme aina innoissamme niitä huomanneet. Aurinko ja virtaava vesi sulattivat jäälauttoja niin että ne saattoivat hajota ennalta-arvaamattomast kesken matkustelun. Läheltäpiti-tilanteita sattui. Kuopparinteen kohdalle tullessa Jussi vajosi kesken kaiken lävitse hauraasta lautasta, onneksi vain toinen jalka ja tuuria oli myös ettei jään alla ollut puunrunkoa joita muuten oli koko ajan vastassa levenneessä jokiuomassa. Vaara ohi ja lautta hidasti menoaan poukamaan saavuttaessa, hypimme Jäännostopaikan poukamassa Tihisen puolelle rantaa ja painelimme illan hämyssä kuivattelemaan kenkiämme ja läpimärkiä höyryäviä kintaitamme.

Itselle pahin tilanne sattui kun olimme veli-Ollin kanssa kahden kesken sopivaa ”kyytiä” etsimässä. Saimme vaivalla irroitettua lautan Katajikosta hieman ylöspäin ja lähdimme laskettelemaan Tihistä ja ”kotisatamaa” kohti. Emme malttaneet tutkia jäätilannetta alajuoksulla ja sitten kävi niinkuin kävi. Lautta saatiin liikkeelle ja laskettelimme hyvää vauhtia ohi Katajikon jonka kohdalla pienessä koskentapaisessa vauhti oli jo ihan mukava. Se mikä odotti edessä oli molemmille yllätys. Vanhalan kursun kohdalla tai seuraavassa mutkassa oli ilmeisesti kookas lautta poikittain tukkimassa väylää. Siitä aiheutui että koko kursun poukama oli pakkautunut tiukasti täyteen murskautuneita jäitä, katkenneita puunrunkoja ynnä muuta virran tuomaa roinaa. Emme vieläkään tajunneet vaaraa eli miten suurella voimalla virta alkoi painaa lautttaamme kohti jääpatoa. Kun vesi painoi lautan perää pinnan alle ja lautta alkoi nousta nopeasti pystyyn, Olli tajusi että alus on jätettävä ja nopeasti tai valumme alas lauttaa pyörteeseen joka vie jäiden alle. Veli huusi minulle vain: ”Juokse”! Kiinteää maata ei ollut kuin metrien päässä. Onneksi olimme keveitä ja sillä hetkellä myös vikkeliä kavereita. Pieneltä lohkareelta toiselle vaistomaisesti pomppien painelimme veden pärskyessä jalkojen alla pikajuoksijan vauhdilla rantaa kohti. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme kuiville. Emme  edes ”hauenmunia ” saaneet muistoksi.

Noilla reissuilla tarvittiin joskus parempiakin työkaluja. Ainakin yksi rautakanki ja kirves joilla paloiteltiin jäätä, lipsahti väsyneistä käsistä ja solahti syvyyksiin. Ihme ettei noista muistaakseni isompia seuraamuksia tullut vaikka olivat siihen aikaan arvokkaita tarvekaluja. Vaikka asusteet eivät nykyisille vapaa-ajan asusteille pärjäisikään niin kylmä ei tullut, sen verran rivakasti kanget ja kepit heiluivat. Villakintaat kastuivat jäisessä vedessa ja räkä valui nenästä kun kevätilta yötä kohden alkoi jäähtyä.

Kun meille nuorille maatalon arkiaskaret olivat usein melkoista pakkopullaa niin ihmetellä täytyy että mitä os meidät olisi käsketty tuonne jokitörmään illaksi koulunjälkeen ja viikonlopuiksi hakkaamaan, vääntämään, punnertamaan, kiskomaan ja vipuamaan hikipäissään painavia jäälauttoja, olisiko ollut yhtä hauskaa.

Äiti väittää ettei hän ollut noista reissuista tietoinen. Voi olla tottakin, itse en ainakaan päästäisi lapsia moiseen hommaan.

Omistettu 

Velipojille, Laurilan serkuille, Heikille, Artolle, Ristolle, Jukalle, Jarmolle ja muillekin jäätikön sankareille.